Mikael "Slimey" Jaakkola

Kotipaikka

Sähköposti

Syntymävuosi

Kalakerhot

Miten minusta tuli hauen pyytäjä

Hurahtaminen alkoi realisoitua Kärsämäen pitäjän Miilurannan kylässä, keskisessä Suomessa. Mummolan takapihalla olevasta joesta ongittiin taikinalla särkiä ja kiiskiä. Hauet tuli isompien enojen verkoilla ja katiskoilla, vähän etäisinä ja harvinaisina.

Ensimmäinen vähän haukisempi muisto on samoilta kesiltä, kun kävimme pienellä lammella eräällä hiekkakuopalla. Luulimme, ettei lammessa ole kaloja ja kiikutimme sinne joesta pyytämiämme salakoita eloa antamaan. Yllätys ja järkytys oli suuri, kun huomasimmekin niiden päätyvän nälkiintyneitten hauenpuikkareitten kitaan. Lammessa olikin elämää, eikä mitä tahansa, vaan Salaista Haukielämää! Äkkiä hakemaan virvelit, eikä suinkaan salakoiden puolesta kostoksi. Meillä oli Paikka, ihan ikioma. Ja parin fillarinkiertämän kuluttua lammen noin seitsenpäinen haukikanta taantui kutukelvottomaan kuntoon. Enothan ne kicksit veti, minä katsoin silmät kiiluen vieressä. Kukapa olisi siinä tilanteessa lainannut virveliään. Mutta muistan kuinka uhrasin paitsi sieluni, myös saappaani kasseiksi, kuljettaaksemme kapoiset kalamme lammelta kotiin.

Seuraava Haukeni oli noin 12-kesäisenä se, jonka äidin tuore löytö pommitti rantalomapäivänä Ruissalon kaislikosta. Uimisten lomassa pyydetyn hauen turmaksi koitui niskaan osunut iso kivi. 1300 grammaa, melkoinen vonkale kaikkiin aiempiin kalakokemuksiini nähden. En ollut koskaan aiemmin ollut kalassa aikaihmisen kanssa. Arto jäi taloon ja kasvava haukikuume minuun. Syksyllä Arto toi taloon myös purjeveneen, vanhan folkkarin. Seuraavasta kesästä tuli ikimuistoinen.

Ensimmäisen venekesän ensimmäisenä aamuna Nauvon Björkholmissa kömmin veneestä rantaan klo 4 aamulla, tismalleen kuulemieni ohjeiden mukaan. Tarkka heitto kaislanreunaan pienellä kiiltävällä pellinpalalla (se oli muuten pieni Jämtland), ja siinä se oli. Ensimmäinen ihan itse pyydystetty Hauki! Riemulla ei ollut rajoja, kun 900-grammaista mörköä esiteltiin venekansan heräillessä uuteen päivään.

Saaristovirvelöinnin kanssa samoihin aikoihin alkoi kala-ajasta kamppailla kilpaonginta ja pilkkiminen. Kilpailu-urasta tuli yli kymmenen vuoden pesti, josta pääsin irti vasta kun keksimme, kuinka merestä saa taimenta. Siitä sukeutui toinen kymmenen vuoden pesti, jonka avulla tosin pääsin takaisin rakkaaseen saaristooni. Taimenen ohella muukin saariston tarjonta alkoi aueta uudella tavalla.

Saariston haukiapajat olivat tuttuja purjevenekaudelta, mutta uusiin sfääreihin silläkin saralla päästiin, kun kalan perään lähdettiin moottorilla ja varta vasten. Vuosien varrella on saaristo tullut koko lailla tutuksi. Kaikkina vuodenaikoina ja kaikkien kalojen suhteen. Suosikeista vanhin pitää edelleen pintansa ja sanoisinko - on ehkä hieman jopa taas nostamassa päätään. Seura tekee kaltaisekseen. Arvaatte varmaan kalan.

Jokainen vuosi on tähän asti tuonut mukanaan jotain uutta. Mitähän se on ensi vuonna? Ainakin tyttö tahtoo akvaarion…

Kalastustavat ja -alueet

Saaristomme on siitä hieno kalastuskohde, että sieltä löytää monta mielenkiintoista kalalajia. Paukut jakaantuvat tietysti useampaan kohteeseen, eikä saalistilastoa kerry mihinkään yksittäisen lajiin samalla tavalla kuin spesialisoituneimmilla kalakalleilla. Mutta en koe, että se juuri huonontaa itseäni hauenkaan kalastajana. Pidän monipuolisen ymmärryksen karttumista erittäin tervetulleena. Se opettaa katselemaan asioita nokkaansa - tai hauen nokkaa - pidemmälle. Parasta on se, että valinnan varaa riittää!

Unohtumaton kokemus

Olimme purjeveneellä Ahvenanmaalla. Kävimme soutelemaan jollalla, asettaen nykymittapuun mukaan hieman nurinkurisen tavoitteen: ottaisimme eräksi vasta yli kolmekiloisen kalan. Siihen aikaan saalista edusti se, joka on kannettu rantaan. Aiempi saalismenestys huomioon ottaen tavoite tuntui vallan miehekkäältä, ja rohkea päätös hymyilytti vinosti.

Saimme ensin heittämällä pari puikkaria, ja kalan kokoon tyytymättömänä kalavesillä kouliintuneempi Ilkka halusi vaihtaa vetopuuhiin. Yritin vastustella, koska en uskonut ainakaan sillä lailla saalista kertyvän. Isomman tahto oli kuitenkin kovempi.

Sitten yhden saaren pitkää vedenalaista kärkeä pitkin nytkytellessämme Jenkkini juuttui johonkin vakavaan. Luulin pohjaksi, mutta Ilkka huomasi heti asian todellisen laidan. Nyt ei puhuta pikkukalasta. Pinta alkoi väreillä veneen takana, mutta otus ei liikkunut mihinkään. Kelasin jollaa kohti kalaa. Muutaman metrin päähän päästyämme se ilmeisesti huomasi herhiläisen suupielessään sekä lähestyvän vaaran, ja sitten mentiin. Kala roimi sellaista vauhtia ulospäin, etten uskaltanut tunkea sormiani villinä pyörivän Abumatikan kammen väliin jarrutellakseni monsterin menoa. Syöksyn havainnointi päättyi siihen, että siima leikkautui alempien kerrosten väliin ja nelikymppinen monofiili katkesi kuin hius päästä.

Siltä istumalta tuli vanhaa abumattia kohtaan monofiilis, ja tiesin yhteisen taipaleemme tulleen tiensä päähän. Oppirahat oli noilta erin maksettu.

Tuo paikka kummitteli muuten vuosia unissani. Sitä kalastettiin monella eri tavalla ja useaan otteeseen. En muista monsterin koskaan ilmestyneen uudelleen. Mutta kauaskantoisia seurauksia tapahtuneella kieltämättä oli.