 |
|
|
Haukivaino - perusteetonta petovihaa
Petovihalla on Suomessa pitkät perinteet. Joidenkin arvioiden mukaan petoeläinkammo voimistui Suomessa 1800-luvun kansallisajattelijamme J. L. Runebergin myötä, sillä Runebergin tekstien myötä karhunkaatajia alettiin kuvata sankareina. Yhteiskunnan viimevuosisadan huimasta kehityksestä ja valtaväestön luonnosta eritymisestä huolimatta ei väestön henkinen kehitys ole ehkä pysynyt samalla tavoin perässä. Moni meistä kantaa sisällään Runebergin, Kiannon ja Linnan esiin nostamia luonnon kanssa leivästään taistelevan korpisuomalaisen arvoja tänäpäivänäkin. Tällaiseen ihmiskuvaan kuuluu mm. se, että kuvitteellinen nälkää kohtaan kohdistuva pelko herättää voimakasta petovihaa. Petoviha on perinteisesti kohdistunut Suomessa suurpetoihimme; karhuun, suteen, ilvekseen ja ahmaan sekä suurimpiin petolintuihimme maakotkaan ja merikotkaan. Hurjin petokalamme haukikin on vasta viimevuosikymmeninä alkanut saada petovihasta osansa. Vesistöjen rakentamisen, vesien saastumisen ja kestämättömän kalastuksen johdosta himoituimpien kalalajiemme tila on nopeasti heikentynyt. Paikoin lajit ovat jopa kokonaan kadonneet, kuten järvilohen osalta on käynyt, sillä järvilohi on määritelty sukupuuttoon kuolleeksi Suomessa. Nieriän (äärimmäisen uhanalainen), lohen (erittäin uhanalainen) ja meritaimen (erittäin uhanalainen), osalta tilanne on myös erittäin huolestuttava ja ehkä jo toivotonkin (lähde: Ympäristöministeriö). Monia heikkoja kalakantoja pidetään Suomessa elossa käytännössä jatkuvalla istutustoiminnalla. Vaikka eri kalalajit Suomessa ovatkin yhdessä kukoistaneet koko jääkauden jälkeisen ajan aina ihmisen tuloon saakka, elää kalamiesten keskuudessa silti kuitenkin sitkeässä usko, että erityisesti hauki olisi syypää mainittujen lajien huonoon nykytilaan. Haukiin kohdistuvalle petovihalle ei järkiperäisiä syitä juuri löydy. On lähes surkuhupaisaa, että ihmisen omien toimien johdosta heikenneiden kalakantojen syntipukiksi on keksitty juuri hauki, yksi yhä harvemmista isokokoiseksi kasvavista petokalalajeistamme, jotka maassamme vielä luontaisesti menestyy ja jolla on iso merkitys vesien rehevöitymisen estämisessä. Haukiviha ei kuitenkaan ole vain suomalaiskansallinen piirre, vaan sen oireita löytyy muuallakin maailmassa. Yksityisenä kalatalousalan konsulttina vuodesta 1988 Isossa Britaniassa työskennellyt kalataloustieteen tohtori ja innokas hauenkalastaja Bruno Broughton on julkaissut artikkelin, jossa tieteellisesti osoitetaan miksi perinteinen haukiviha on järjetöntä. Artikkeli otsikolla ”A review of the scientific basis for pike culls” perustuu 33:een alan tieteelliseen julkaisuun ja löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.anglersnet.co.uk/authors/bruno01.htm. Artikkelin tarkoituksena on osoittaa, että yleiset harhaluulot haukien haitallisuudesta lohikalakannoille eivät pidä paikkaansa ja että haukivainon seuraukset voivat olla juuri päinvastaisia kuin mitä on toivottu. Artikkelissa todetaan, että toisin kuin yleisesti uskotaan, rajoittamattomana elävä luonnontilainen haukikanta ei syö vesistön muita kalalajeja loppuun. Tutkimuksissa on huomattu jo 1949 - 50, että pienissä vesissä, missä haukien ja muiden kalojen suhde on tasapainossa, on haukia noin 10% haukien ravintona käyttämien kalojen määrästä. Toisin sanoen sata kiloa saaliskaloja riittää elättämään luonnossa kymmenen kiloa haukea ilman, että kummankaan kalalajin määrissä tapahtuu minkäänlaisia pitkänajan muutoksia. Broughton rinnastaa hauen saaliskalapopulaation sijoitettuun rahasummaan, mistä hauki syö vain ”korot” koskematta itse pääomaan. Tällaista tilannetta luonnossa kutsutaan dynaamiseksi tasapainoksi, joka muuttuu ainoastaan luonnollisista syistä, kuten esimerkiksi sairauden iskiessä saaliskalapopulaatioon tai hauen kudun epäonnistuessa. Jos haukien tai saaliskalojen tilanne muuttuu voimakkaasti toisen eduksi, ekologinen paine takaa sen, että tilanne siirtyy vastakkaiseen suuntaan uuden tasapainon saavuttamiseksi. Saman havainnon olen itsekkin todennut esimerkiksi melko vähän kalastetuissa Käsivarren joissa, missä suurimmat harjukset löytyvät pääsääntöisesti vesistä, missä on myös voimakas haukikanta. Kun haukien ja harjusten populaatiot ovat tasapainossa, riittää kummallekkin kalalajille syötävää eivätkä harjukset pääse kääpiöitymään. Haukien määrä on siis riippuvainen saaliskalojen määrästä, eikä päinvastoin. Normaalisti kasvava hauki kuluttaa vuodessa 2 – 3 kg saaliskaloja yhtä haukikiloa kohden. Pieni hauki kasvaa suhteessa huomattavasti nopeammin kuin suuri hauki, sillä hauen kasvu hidastuu voimakkaasti sen saavutettua 4 - 5 kg:n koon. Haukien todetaan useissa tutkimuksissa olevan opportunisteja saaliskalojen valinnan suhteen, sillä ei siis ole ’lempiruokaa’ vaan se syö saaliskaloja siinä suhteessa kuin niitä vastaan ui. Hauki siis syö aina helpoiten saatavilla olevaa ravintoa. Vaikka vesistöissä eläisi sekä haukia että istutettuja lohikaloja, ei haukien ole todettu erikoistuneen syömään vain lohikaloja. Esimerkiksi Etelä Walesissa sijaitsevalla Llandegfedd-järvellä haukien ruokavalio tutkittiin koostuvan pääasiassa ahvenista, vaikka järvi on tunnettu taimenten ”istuta ja ongi”-vesi. Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä, että hauet ja ahvenet viihtyvät parhaiten järven suojaisissa rantavesissä kun taimenet puolestaan uivat pääasiassa selkävesillä. Hauen eteen ui siis pääasiassa ahvenia. Tilanne on varmasti sama esimerkiksi monissa virtavesissä, missä lohikalat yleensä miehittävät hapekkaat ja kovavirtaiset kosket haukien ja särkilalojen pääasiassa asuttaessa suojaisia osia hidasvirtaisissa suvannoissa. Hauki ei erikoistu esimerkiksi pelkästään taimenenpoikasten jahtaamiseen sellaisissakaan vesissä, missä poikasia istutetaan. Toki hauki taimenen poikasenkin syö, jos sellainen vastaan ui. Haukipopulaation koko on lähes yksinomaan riippuvainen poikasvaiheen, 0 - 2 vuotiaiden selviytymisestä, ei niinkään kutuparien tai suurikokoisten yksilöiden määrästä. 0 - 2 vuotiaiden (merialueilla Suomessa alle 40 cm mittaiset hauet) määrään vaikuttavat merkittävimmin poikasten ravinnonsaanti sekä erityisesti poikasiin kohdistuva predaatio. Ei ole voitu osoittaa, että esimerkiksi kutuparien määrä olisi suoraan suhteessa syntyvän vuosiluokan poikastiheyksiin. Hauki on hyvä lisääntymään ja jo muutama kutupari riittää tuottamaan riittävästi jälkeläisiä suurellekkin alueelle. Poikaspopulaation kokoon merkittävimmin vaikuttava tekijä hauen osalta on lajin sisäinen predaatio. Kannibalismin vaikutus haukipopulaation on suurin juuri poikasvaiheessa. Jopa 79% nuorista hauista on raportoitu menehtyneen kannibalismin seurauksena. Eräässä kokeessa suurempien haukien vatsan sisällöstä 27.3% määritettiin koostuvan omasta lajista. Useissa kaupallisissa kalastuskohteissa Euroopassa on haukien määrää takavuosina yritetty rajoittaa voimakkailla toimenpiteillä. On havaittu, että haukipopulaation kokonaismassan palautuminen voimakkaasta harvennuksen jäljiltä on ollut hämmästyttävän nopeaa. Tämä on johtunut jo mainituista syistä, haukien hyvästä kyvystä lisääntyä sekä populaation sisäisen predaation merkittävästä vähentymisestä suurten haukien poistuessa populaatiosta. Harvoin toistuvan tai tehottoman kannanvähentämisen seurauksena on lähinnä haukien keskikoon pienentyminen populaation massan pysyessä entisellään. Toisin sanoen hauet ovat pienempiä, mutta niitä on enemmän kuin vesissä, missä haukia ei ole yritetty poistaa. On esimerkkejä, joissa voimakkaan haukeen kohdistuneen hoitokalastuksen seurauksena vesistön haukitiheys on ollut noin 5 kg/ha, mutta haukien määrä on yli nelinkertaistunut (21.6 kg/ha) kahdessa vuodessa toimenpiteen jälkeen palautuen alkuperäiselle tasolle. Hoitotoimissa haukien kokonaismäärän vähennyksessä on onnistuttu paremmin kohdistamalla kalastus pienempiin yksilöihin ja jättämällä isommat hauet pyynnin ulkopuolelle palauttamalla ne takaisin vesistöön. Tällöin ylläpidetään lajin sisäistä predaatiota, mikä puolestaan hidastaa haukipopulaation räjähdysmäistä palautumista toimenpiteen jäljiltä. Erityisesti isoihin haukiyksilöihin kohdostuva kannanharvennusen on havaittu aikaansaavan lähes toivotusta päinvastaisia seurauksia. Omaan lajiin kohdistuvan predaation väheneminen uskotaan johtavan ennemminkin lohikalojen poikasiin kohdistuvan predaation kasvuun, sillä nimenomaan pienten haukien on todettu pääasiassa olevan vastuussa hauen osalta lohikaloihin kohdistuvasta predaatiosta. Tehoton ja vain isoihin haukiin kohdentuva kalastus johtaa haukipopulaation tasapainon siirtymiseen pienten haukien suuntaan. Poistamalla yksittäisiä suurhaukia vesistä hoitotoimen nimissä saadaan aikaan vain se, että jatkossa entistä suurempi osa nopeasti palautuvasta haukibiomassasta koostuu pienistä yksilöistä, siis niistä jotka erityisesti ovat vastuussa haukien osalta lohikalalajeihin kohdistuvasta predaatiosta. Väärillä hoitotoimenpiteillä itseasiassa johdetaan tilannetta päinvastaiseen suuntaan kuin on toivottu. Pienissä vesissä, missä haukipopulaatio on ollut jatkuvan ja riittävän tehokkaan ammattimaisen kannanvähennyksen kohteena on kyetty pysyvästi pitämään haukikanta pienenä. Yleensä pyrkimyksenä näillä toimilla on ollut parantaa jonkun toisen kalalajin (yleensä lohikalan, esim. kirjolohi ja taimen) asemaa. On kuitenkin havaittu, että vaikka toivotun kalalajin yksilöiden määrä on voinutkin kasvaa toimenpiteen jälkeen, on tihentyneessä populaatiossa aika-ajoin esiintynyt myös hidastunutta kasvua ja terveysongelmia. Vesissä, missä haukikantaa on pyritty pienentämään on usein havaittu lohikalasairauksien leviävän aiempaa herkemmin. Sairaat kalayksilöt pääsevät levittämään taudinaiheuttajaa vapaammin, jos erityisesti heikkoihin yksilöihin iskevät pedot on järvestä poistettu. Lisäksi luonnottoman tiheässä lohikalakannassa sairaudet leviävät helpommin ja toisaalta kalojen kasvu hidastuu mm. ravintokilpailun johdosta. Isommissa vesissä haukipopulaation vastaavanlaiseen kontrollointiin ei ole käytännössä resurssien puutteen vuoksi pystytty lähinnä siitä syystä, että tehotakseen tulee kannanvähennyksen olla riittävän voimakasta ja jatkuvaa. Riittävien toimien järjestäminen isommissa vesissä ei ole ollut kustannustehokasta edes Ison-Britannian suurissa kaupallisissa kalastuskohteissa. On esitetty että 30 - 70% haukien biomassasta olisi poistettava vuosittain, jotta estetään haukipopulaation nopea elpyminen tasapainotilaan. Käytännössä on havaittu, että riittävän tehokasta ’ei-ammattimaista’ haukiin kohdistuvaa kannanvähennystä ei pystytä toteuttamaan taloudellisesti mielekkäästi. Toisin sanoen kaikki ’kannanvähennyksen’ nimissä tehtävät haukien poistot Suomenkin lohikalapitoisissa vesissä itseasiassa johtavat vain siihen, että lohikalojen poikasiin kohdistuva predaatio haukien taholta kasvaa. Järkevä toimenpide sensijaan olisi palauttaa vesiin nimenomaan pyydetyt isommat hauet, jotka siis pääasiassa ovat vastuusta pieniin haukiin kohdistuvasta predaatiosta. Johtopäätös on hämmentävä, mutta perusteltu. Iso-Britanniassa haukiin onkin viimevuosina alettu suhtautua uudella ja jo nyt järkevämmäksi osoittautuneella tavalla. Haukikannan vähentämisen sijaan erityisesti isojen haukien hyvinvointia on alettu varjella. Isot hauet neuvotaan vapautettavan lohikalapitoisissakin vesissä. Haukipopulaatio pyritään pitämään tasapainotilassa luontaisen kaltaisena. Isoja haukia sisältävien vesien lohikalakannat ovat pysyneet hyvinä ja lisäksi suurikokoiset hauet ovat houkutelleet kaupallisiin kohteisiin haukiin erikoistuneita kalastajia perhokalastajien sekaan!
Tuomas Salusjärvi
|